Sulaa hulluutta

Okei, sanotaan tämä nyt heti tähän alkuun: yhtäkään näytöstä en ole buukannut. Itsessään kuitenkin jo muotiviikkojen eläminen on silti ollut melkoinen kokemus.

Tässä vielä muisto viime viikonlopun Aldo Coppola -hiusnäytöksestä
Hair by Adalberto Vanoni

Kun saavuin Milanoon, ihmettelin niitä malleja, jotka sanoivat, etteivät tee muotiviikkoja. Enää en kuitenkaan ihmettele, sillä monelle muotiviikot ovat vain rankka rupeama, josta palkinnoksi saa vain kovan kolauksen itsetunnolle. Castingejä juostaan aamusta iltaan niin monia, että nukkumaan mennessä niitä kaikkia ei enää pysty edes muistamaan. Mallin täytyy myös olla koko ajan valmiina, sillä castingejä saatetaan lähettää lisää koska tahansa ihan mihin kellon aikaan tahansa. Yksi yö minulle saapui tieto seuraavan päivän castingistä kello 01.28, kun taas yksi castingeistäni järjestettiin yöllä kello 21.00-23.00.

Maanantain castingit. Tähän sain päivän aikana vielä yhden lisää.
Ehdin kaikkiin!

Valmiina taistohon!

Yöcasting sijaitsi hyvin kaukana tällaisella alueella.
-En ymmärrä enkä tykkää.

Alituinen stressipaine ajaa pikkuhiljaa pienoiseen hulluuteen ja esimerkiksi yhtenä yönä heräsin sydän hakaten tekstiviestiääneen: ”Ei kai vain casting aamuksi?!” –Ei, vaan Topias oli opiskelijabileissä törmännyt veljeeni ja juonut tämän kanssa shotit. Kiitos vaan tiedosta ja kiitos sydänkohtauksesta.

Muotiviikkojen castingeissä juokseminen ei ole rankkaa vain fyysisesti vaan ehdottomasti myös psyykkisesti. Kerta toisensa jälkeen laiskat silmät kohdistuvat sinuun ja kuulet saman lakonisesti ilmaistun sanan: ”no”. Toiset eivät pyydä edes kävelemään, vaan hylkäävät suoralta kädeltä, kun taas toiset pyytävät kyllä kävelemään, mutta hylkäävät sen jälkeen. En ymmärrä. Omasta mielestäni olen varsin hyvä kävelemään ja silti kerta toisensa jälkeen olen nähnyt miten castaajat kiinnostuvat siitä hiirulaisen näköisestä tytöstä, joka ei edes osaa kävellä.

Kuvittele saapuvasi castingiin ja tämä lukee ovessa.
Onneksi ei koskenut minua.

Omaa psyykettään suojellakseen sitä tulee keksineeksi kaikenlaisia selityksiä sille, mikä mahdollisesti on vialla. Omat kootut selitykseni ovat seuraavanlaiset:

1.Mallikansioni ei ole tarpeeksi vahva.
2.Mallikorttini ei kuvaa riittävän hyvin sitä, millainen todella olen.
3.Casting-kenkäni eivät ole riittävän korkeat ja tukevat.
4.Onkohan vaatteenikin olleet vääränlaiset..?

Luottokenkäni: onko teissä jotain vikaa?

Vaikka vikoja yrittääkin etsiä oman itsensä ulkopuolelta, iskee se läskipaska-fiilis silti takuuvarmasti. Tuntuu, että kaikki muut tytöt ovat niin kauniita ja langanlaihoja, ettei ole ihme, miksei tällainen tavallinen meikätallukka kelpaa. Moni on valanut minulle sitä kaivattua itseluottamusta ja iso kiitos siitä. Suurin kiitos kaikista kuuluu kuitenkin Topiakselle, joka whatsapp-puheluiden äärellä on kerta toisensa jälkeen jaksanut kuunnella väsynyttä uikutustani.

Milanon jokaisen mallin haave

Täyttä tuskaa tämäkään ei kuitenkaan ole ollut ja hauskoja hetkiä on mahtunut minunkin muotiviikkooni. Tällaisen aikana, kun muotiskenessä tapahtuu, on mallin roolikin täällä Milanossa hieman erilainen. Huomaamattoman castingistä toiseen  suhailun sijaan ihmiset kiinnittävät malleihin huomiota ja katujen kulmissa paparazzit räpsivät kuvia.

Aperitivo on myös kiva ja tulee toisinaan tarpeeseen.

Torstaina esimerkiksi olin matkalla castingiin ja tavalliseen tapaani seurailin puhelimellani googlemapsia, kun aasialainen mies tuli pysäyttämään minut. Hän oli innoissaan nähdessään mallin Huawein puhelin kädessään ja kyseli kokemuksiani puhelimesta. Hän ilmeisesti työskenteli kyseiselle firmalle ja innoissaan tahtoi ottaa omalla Huaweillaan meistä yhteiskuvan, jossa minä pitelin omaani. Mies oli mukava ja kaikin puolin harmiton, joten miksikäs ei.

Samalla joukko noin 15-vuotiaita tyttöjä näki tämän operaation ja he tulivat silmät säihkyen kysymään minulta: ”are you a real model?” No olenhan minä. En nyt ehkä ihan niin megatason malli, mitä tämän aasialaismiehen innosta saattoi päätellä, mutta tytöt olivat kuitenkin haltioissaan ja he kaikki halusivat vuorollaan ottaa kanssani yhteiskuvan. Tämä oli hyväntuulinen operaatio, jonka jälkeen kaikki olivat tyytyväisiä – minä taatusti kaikkein eniten.

Toinen jännittävä muotiviikkohetkeni oli tänä samaisena torstaina matkalla tähän samaiseen castingiin, jonne olin matkalla jo ennen kuin minut pysäytettiin. Olin ehtinyt jo metroon asti, kun Alxander laittoi viestiä: ”Mirka, stop whatever you are doing. You have a job.” Hyppäsin kehotuksesta välittömästi ulos metrosta ja uuden osoitteen saatuani lähdin samaisella metrolla jatkamaan matkaani vastakkaiseen suuntaan.

Matkalla työhöni minulla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä minun tulisi tehdä, mutta perillä minut istutettin suoraan meikkipöydän ääreen ja kuviot selkenivät. Xiaoyan Li:n muotinäytösvalmisteluissa oli kesken kiireen päätetty testata seuraavan päivän näytöslookkia, joten paikalle tarvittiin malli. Olin aikaisemmin ollut kyseisen yrityksen castingissä ja ilmeisesti castingissä jätetyistä mallikorteista oli äkkiä valittu joku, joka satuin olemaan minä. Pari tuntia istuin meikkituolissa kolmen kampaajan ja yhden meikkitaitelijan käsittelyssä samalla kun kiinalainen asiakas ja tulkki yrittivät saada asiansa ilmaistuksi mahdollisimman selkeästi. Lopputulos oli hyvin erilainen kuin se, mitä kampaajat ja meikkaaja aluksi tekivät, joten oli taatusti hyvä, että he olivat päättäneet testata lookkia vielä edellisenä iltana.

Ensimmäinen yritys

Lopputulos

Ihana meikkaaja Melissa Righi ja vaivalloisen näköinen minä

...NYT!

Vaikka otsikko onkin kirjoitettu capslockilla, ei startti muotiviikkoihin ole ollut vielä aivan valtaisaa. Voin kuitenkin jo sanoa, että nyt täällä vihdoin tapahtuu!

Lauantaina oli ensimmäiset kaksi muotiviikko-castingiäni, joista molemmista buukattiin malleja yhden castingin kautta useampaan näytökseen. Toinen näistä castingeistä oli kuitenkin otsikoitu Dolce & Gabbanan castingiksi. Toisin sanottuna suosikkivaatteet päälläni poistuin Milano-kodistani suunnitelmissani rokata nämä castingit ja erityisesti sen Dolce & Gabbanan.

Voisipa castingeihin laittaa huulipunaa..
Itselleni se on todellinen power-asuste!

Olen todennut, että paras aika saapua castingiin on heti ensimmäisten joukossa, sillä silloin castaajat ovat vielä virkeitä ja jaksavat olla kiinnostuneita malleista. Lisäksi lukion psykologian oppitunneilta mieleeni on tarttunut, että ensimmäinen ja viimeinen jäävät aina joukosta erityisesti mieleen. Muun muassa buukkaamaani Aldo Coppolan hiusnäytökseen saavuin heti toisena.

Suunnitelmani oli saapua ajoissa ensimmäiseen castingiin, hoitaa se äkkiä (mutta kunnialla) valmiiksi ja suunnata ajoissa myös Dolce & Gabbanan castingiin täydelliset ensivaikutelmat napatakseni – ja mitä vielä. Ilmeisesti muutkin olivat ajatelleet näin, sillä ensimmäiseen castingiin ajoissa saapuessani paikalla oli jo noin sata muuta mallia, minkä lisäksi asiakas oli myöhässä. Ensimmäisessä castingissäni vierähtikin sitten yli kaksi tuntia ja näin ollen missasin ensivaikutelmani myös Dolce & Gabbanasta.

Siellä missä kasvaa oliivit,
siellä siellä se Mirka on.

Minä kuitenkin olen tämä kohtaloon uskoja, ja saattaa olla, että Dolce & Gabbana meni parhain mahdollisin päin juuri ajoitukseni takia. Casting järjestettiin mahtipontisen rakennuksen sisäpihalla, joka oli rajattu rakennuksesta lasiseinällä. Jonotus tapahtui sisäpuolella käytävällä lasiseinän vieressä. Tai näin se oli, mutta jonotuksen oli tarkoitettu tapahtuvan huone kerrallaan yksitellen käytävän varrella sijaitsevista huoneista poistumalla. Huoli oman paikan säilymisestä jonossa sekä uteliaisuus muiden kävelysuorituksia kohtaan ajoi kuitenkin jonon pois huoneista lasikäytävälle.

Kun jo melkein oli oma vuoroni, tuli tilaisuuden pääcastaaja käytävälle pyytämään meitä malleja siirtymään takaisin huoneisiin ettemme blokkaisi hätäpoistumistietä. Huoli omista jonotuspaikoista kuitenkin säilyi yhä tiukasti eikä kukaan osoittanut aiettakaan liikkumiseen. Castaaja joutui pyytämään meitä uudelleen siirtymään, jolloin minä topakkana tyttönä otin ohjat käsiini ja aloin ohjastamaan muita malleja siirtymään ja välittämään viestiä eteenpäin, jotta kaikki peruuttaisivat takaisin huoneisiin. Minä siinä sitten olin kunnon ”bossy girl” ja mallit valuivat hitaasti takaisin huoneisiin.

Olin ehtinyt jo aikaisemmin miettimään, että miten ihmeessä tällaisessa castingissä voi jäädä mieleen, mutta se ongelma tulikin sitten hoidettua ihan vahingossa. Tämän jälkeen minut ainakin muistettaisiin! Joko minun muistetaan olevan se ”bossy girl” tai sitten se ”bossy girl who btw also had a pretty bossy walk!” (toivotaan jälimmäistä). Ainakin vihdoin oman vuoroni koittaessa tunsin miten se pääcastaaja jo heti tilaan saapuessani tunnisti minut. Juttelimme rennosti niitä näitä, jonka jälkeen hän katsoi kävelyäni. Kävelystäni ja koko castingistä jäi fiilis, että olin suoriutunut hyvin. Poistuessani katsoin vielä tätä castaaja ikkunan läpi hymyillen ja hän jopa vilkutti minulle, vaikka siinä parhaillaan joku muu tyttö näytti hänelle kävelyään. (hah!)

Illalla castingien jälkeen finnishmafia nautti jälleen japanin herkkuja, minkä jälkeen pääsin mukavasti maha täynnä sushia nukkumaan ennen seuraavan päivän työpäivääni.

Romanttiset pariskunnat ja me Perla D'orossa

Fortune cookie!

...jonka ennustuksen sisällöstä ei tietoakaan

Tänään sunnuntaina olin mukana Aldo Coppola Academyn hiusnäytöksessä, mikä oli mukavaa vaihtelua normaaleihin castingpäiviin. Saavuin paikalle sovitusti 9.30, mutta ennen puoli kolmelta alkavaa näytöstä sovitin vain nipun iltapukuja ja tapoin aikaa. Vaihteeksi minun lookkini todettiin olevan erittäin hyvä juuri näin au naturel, joten pelkän meikkipohjan tekemiseen ja ripsien taivuttamiseen ei paljon aikaa kulunut. Hiukseni myöskään eivät tarvinneet mitään esivalmisteluja, joten aamupäiväni kului odotellessa.

"We want you just like that, natural"
-vaihteeksi

'

Tarjoilut pelasi ja ne oli hyvin italialaiset

 Näytöksessä jokaisella mallilla oli vain yksi sisääntulo. Jokainen vuorotellen nousi portaat ja istuutui lavalla olevalle tuolille, missä hiustaitelijat tekijät videokameroiden seuratessa etukäteen suunnitellun lookin. Itse onneksi kuuluin ryhmään ”no cut, no colour”, mutta toisten mallien hiuksia myös värjättiin ja leikattiin lavalla livenä. Itselleni koottiin vaaleista hiuslisäkkeistä näyttävä juhlakampaus, joka kruunattiin korumaisista hiuspannoista rakennetulla kruunulla. Näky ilmeisesti oli melko vaikuttava, sillä yleisö puhkesi aplodeihin kun kruunu asetettiin päähäni. Oma oloni oli lähinnä seremoniaalinen, kun dramaattisen musiikin soidessa istuin siinä spottivalossa näkemättä ympärilläni mitään muuta kuin edessäni loistavan sinertävän valon.

Lava

Parit Kartellit

Näistä koostui oma lookkini

Näytöskenkinä Giuseppe Zanottit

Näytöksen jälkeen jokainen malli tuli vielä kuvatuksi uusissa lookeissaan. Toivottavasti nämä kuvat tulevat jonnekin näkyville! Lisäksi valokuvaaja ja videokuvaaja tallensivat hetkiä koko päivän takahuoneessa, joten kivoja kuvia saattaa olla odotettavissa.

Tukka pois ja kotia kohti.
Grazie mille team Aldo Coppola Academy!

Huomenna sitten alkavatkin jo muotiviikkocastingit rytinällä ja luvassa on castingejä aamukymmenestä iltaseitsemään. Eli ajoissa nukkumaan ja voimia keräämään, vamos!

Än, yy, tee..

Alkuviikko täällä Milanossa on ollut rauhallinen. Tänään ja eilen castingejä on ollut vain kaksi päivässä, mutta maanantaina ja tiistaina castingeissä sai sananmukaisesti juosta, kun päivän viisi castingiä osuivat kaikki samoille tunneille. 

Olen saanut kokea myös aimoannoksen mallinelämän yllätyksellisyyttä, kun pitkin päivää castingejä on lähetelty lisää käytäväksi. Tiistain suunnitelmani esimerkiksi piti sisällään aamulla rauhassa joogailua, perusteellisen peseytymisen, koulutöiden tekemistä ja ruoan laittamisen ennen iltapäivän kahta castingiäni. Kuinkas kävikään, aamutjoogat joogailtuani castingejä ilmestyikin kaksi lisää ja rauhallinen aamuni vaihtui sähäkkään ulos singahtamiseen.

Tänään puolestani olin Milano-kodissani juuri saanut ruoan laitettua, asettunut aloilleni ateriani äärelle ja tyytyväisenä vähän ehtinyt maistelemaan tuotoksiani, kun 14.03 saan viestin, että toimistolla on casting 14.00. Ruoka jäi siis sille paikalleen ja kiukusta puhisten ampaisin toimistolle castingiin. Loppujen lopuksi casting oli jopa peruttu, joten jouduin toimistolle kesken ruokailuni aivan turhaan! Vähän kuitenkin lohdutti, että toimistolla malleja odottivat Bioderman uuden H2O-kasvojenpuhdistusveden näytteet söpöissä pusseissa.

Joogahetkeni oli vielä rauhallinen
-niinkin rauhallinen, että selfien ehti hyvin ottamaan... :D

Tämän aamun ensimmäinen casting: Vogue Italia

Vapaa-aikanani olen nyt ehtinyt nauttimaan tästä itselleni jo varsin tutusta kaupungista. Sanotaan, että Milano on Italian rumin kaupunki, mutta mielestäni sitä täytyy osata vain katsoa. Milanon suurin ongelma on se, että tämä kaupunki on niin bisneskeskeinen, että kauniisiin asioihin ei juuri ole jaksettu panostaa. Toinen ongelma on se, että niitä vähiä kauniita asioita ei osata pysähtyä katsomaan. Täytyy osata antaa ja ottaa ja täytyy osata pysähtyä ja täytyy nähdä; hetkiä ja elämää.

Mallin elämä on minulle nautinnollista, sillä pidän tehtävistä. Pidän siitä, että minulle annetaan tehtäviä suoritettavaksi ja ne suoritettuani olen tehnyt jotain oikein. Tykkään myös pysyä liikkeessä ja tykkään nähdä asioita – ja castingejä kiertämällä Milanon todella näkee. Näkee pieniä yksityiskohtia, jotka tavalliselta turistilta jäisivät näkemättä.

Suosikki take away -lounaani:
erittäin epäitalialainen Juice Bar

Tämän viikon aikana olen yrittänyt kokea Milanoa erilailla kuin aikaisemmin tekemällä asioita erilaisella tavalla. Tämä toteutuu ihan yksinkertaisilla asioilla, kuten kulkemalla eri katuja ja käymällä kaupungilla tuttujen liikkeiden sijaan niissä, joissa en aikaisemmin ole käynyt. Toisaalta myös nautin tämän kaupungin tuttuudesta, kuten siitä, miten liikkuminen julkisilla on rutinoitunutta ja siitä, että tiedän, mitä lähi-Esselungasta kannattaa etsiä.

Milanon poikkikatuja

Ilahduttavaa on myös se tieto, että tämäkään reissu ei nyt ainakaan täysin turhaksi jää, sillä olen jo onnistunut buukkamaan yhden työn! Tänä sunnuntaina olen mallina Aldo Coppolan hiusnäytöksessä, mutta mitä se sitten käytännössä tarkoittaa, selviää myöhemmin.

Huomenna perjantaina alkavat muotiviikkojen castingit, mikä tarkoittakin sitten asiakastapaamiset määrän räjähdysmäistä kasvua. Tällä hetkellä tunnen kuitenkin olevani sopivasti levännyt ja sopivasti castingeissä käyntiin taas rutinoitunut, joten olen valmis. Lisäksi pakkasin Suomesta mukaan proteiinipatukoita, joita voin juostessa kätevästi mutustella. Italiassahan vastaavanlaisia ei juuri myydä!

Wish me luck!

Uusia alkuja

Lähtöni Milanoon tuntui tulevan yllättäen, mutta kuitenkin itse varsinainen lähtö loppujen lopuksi oli yllättävän rauhallinen. Pakkaaminenkin sujui helpommin, kun saman oli jo tehnyt kerran aikaisemmin. Mitä ilmeisimmin en kuitenkaan pakatessani ollut tajunnut tulevani tällä visiitillä vain kolmeksi viikoksi, sillä matkalaukkuuni oli esimerkiksi päätynyt 35 kappaletta alushousuja. Mukaan pakkasin myös kutakuinkin kaikki vaatteeni, sillä eihän sitä etukäteen voi tietää, mitä päällensä haluaa laittaa, eihän? En tiedä paljonko matkalaukkuni lähtiessäni painoi, mutta lentokentällä siihen oli kiinnitetty oranssi varoituslappu, joka ilmoitti laukun oli ”heavy”.

Voimaa lähtöön Puuma Stage -näytöksen attitude-arskoilla,
koska hienot naiset pärjää aina

Torstaiaamuinen lähtöni lentokentälle tuntui myös yllättävän helpolta. Tämä suurilta osin johtui siitä, että lentoni lähti vasta kello 9.00 ja Turun kentältä eikä Helsinki-Vantaalta. Turun lentokentältä lähtemisessä ei sen helppouden vuoksi ole samanlaista lähdön tunnelmaa, mutta kyllä pieni lähdön haikeus pääsi silti iskemään. Paikallisbussiin noustessani ja samalla hyvästejä Topiakselle jättäessäni piti kyyneliä hieman räpytellä silmistä bussissa istuvien mummelien uteliailta katseilta piiloon.

Aamiaishetki Turun lentokentällä
Murut Skyrini päällä ovat 24h-pellavarouhetta

Lennot vaihtoineen olivat tällä kertaa varsin nopeita ja Milanoon saavuin paikallista aikaa noin kello 12.  Ei myöskään mennyt kauaa ennen kuin koko Italia sen toimintatapoineen alkoivat taas ärsyttämään. Edellisenä iltana olin Sarin kanssa saanut sovittua itselleni kivan uuden asunnon Milanosta, mutta jo aamulla sain bookkeriltani Alexanderilta viestin, etten voikaan mennä tähän uuteen asuntoon vielä tänä yönä, vaan minun on mentävä sinne samaan QT8-getton kämppään, jossa kesäni viimeiset Milano-viikot vietin. Mikä kamala vaiva olisikaan raahata tätä ”heavy”-merkittyä laukkua portaat QT8:n syvästä metrokuilusta ylös, portaat asuntoon ylös ja seuraavana aamuna portaat asunnosta alas ja takaisin QT8:n metroaseman portaita alas – no way!

Normaalisti niin positiivismielisenä ihmisenä minunkin päässäni alkoivat heti pyöriä pahat ajatukset, kun tuntui, että minut yritettiin tällä tuskaisella laukunraahausoperaatiolla savustaa ulos uudesta unelmalta kuulostavasta asunnostani. Minä en kuitenkaan tahtonut tyytyä helpoimpaan vaihtoehtoon, vaan ehdotin Alexanderille, että jättäisin suuremman matkalaukkuni täksi yöksi toimistolle ja menisin QT8:n kämppään tänä yönä vain käsimatkatavaroineni. Se kuulemma oli ok, mutta silti hän ryhtyi saman tien selvittelemään olivatko gettokämpän tytöt tuolloin kotona, jotta voisin ennen toimistolle tuloa käydä asunnolla jättämässä tavarani –what? ei!

Tämän jälkeen en saanut enää mitään vastauksia, joten tomerana tyttönä päätin toimia niin kuin itse halusin ja suuntasin laukkuineni suoraan toimistolle aikeinani jättää tämä ”heavy”-yksilö suoraan sinne. Fashionin toimistolle saavuttuani oma bookkerini ei ollut paikalla, mutta kaikki muut paikalla olijat vastaanottivat minut ilolla. Toimistolle saapuminen tuntui huomattavan erilaiselta kuin viime Milanon visiittini ensimmäisellä kerralla, sillä paikka ja ihmiset olivat jo minulle tuttuja. Kesällä jännitin usein toimistolle menemistä, mutta nyt se tuntui lähinnä vaan mukavalta, kun kaikki tulivat vuoron perään suukoin ja halauksin toivottamaan minut tervetulleeksi.

Toimistolta sain matkaani kolme castingiä ja puhelinliittymäliikkeessä vierailuun yhdistettynä se tiesi kovaa kiirettä. Asuntoasiani oli yhä epäselvä, mutta kun on mentävä, niin silloin on mentävä. Loppujen lopuksi jätin siis kaiken omaisuuteni toimistolle ja suuntasin lentokoneen raikkaana suorittamaan tehtäviäni. Tehtäväni taputeltua kello alkoi lähentymään jo kuutta ja väsymyksen ja nälän määrä maksimia. Saavuin takaisin toimistolle, hain käsimatkatavarani ja ruokakaupan kautta suunnistin kohti gettoa.

Mitä? Intian viikunoita?
Näitä täytyy vielä testata!

Asunto oli juuri sellainen kuin muistinkin enkä edelleenkään viihtynyt siellä. Suurin syy asunnon epäviihtyisyyteen kuitenkin johtunee siitä, kun viimeksi minut pakotettiin siirtymään sinne huomattavasti paremmasta asunnosta, mistä johtuen asunnosta on jäänyt niin sanotusti paha maku suuhun. Lisäksi sen sijainti todella on varsin epämääräisellä alueella ja lähin ruokakauppa on sieltä kahden kilometrin päässä

Yhden yön sitä nyt nukkuu löhes missä vaan ja seuraavana päivänä jo kello 13.30 Alexander kutsui minut katsomaan tulevaa uutta asuntoani. Alexanderin tapaamista vähän jopa jännitin, sillä tiesin hänen katsovan minua arvioiden päästä varpaisiin. Niinhän hän sitten tekikin, mutta totesi vain minun näyttävän hyvältä ja toivotti iloisesti minut tervetulleeksi takaisin Milanoon. Kaikki pahat epäilykseni hälvenivät, kun hän innoissaan selitti mitä kaikkea hän oli asunnossa tehnyt ja kertoi myös varta vasten varanneensa minulle sen isomman huoneen. Asunto jopa ylitti kaikki odotukseni ja vierailumme jälkeen sain kantaa tavarani sisälle ja asettua taloksi.

Kyseessä on Lotton alueella sijaitseva vasta uutena Fashionille hankittu kämppä, joka on juuri ennen tuloamme remontoitu siistiksi ja tuotu uudet kalusteet. Asunto on supersöpö pieni ullakkokämppä, jossa asuu vain kaksi tyttöä ja meillä kummallakin on aivan omat makuuhuoneemme.

Minun makuuhuoneeni
Aito tiiliseinä ja parisänky!
+ uudet lakanat sekä peitto ja tyyny!!

Sängyn vieressä on suuri peilikaappi ja
myös sängyn alla on säilytystilaa vetolaatikoissa

Asunnossamme on vain näitä hassuja
pikku luukkuikkunoita

Pieni keittiö (ja gerbera!!)

Ruokailupöytä

Uudet kaakelit wc:ssä

...little disco never hurt nobody

Maisema huoneeni ikkunasta
Matala puiden ympäröimä valkoinen rakennus on ruokakauppa ja myös toimistomme katto näkyy ikkunastani.

Torstain jälkeen minulla ei ole ollut muita castingejä eikä oikein muutenkaan mitään, joten olen kaikessa rauhassa asettanut kaiken omaisuuteni kotoisasti paikoilleen ja nauttinut uudesta Milano-kodistani. Maanantaille on luvassa vain kaksi castingiä, joista kumpikaan ei vielä ole muotiviikkoja varten, mutta loppuviikosta castingien määrän pitäisi räjähtää. Meitä suomityttöjä on täällä taas koossa pienimuotoinen finnishmafia, joten hauskaakin on ehditty pitämään ;)

Kotoilua ja kausiruokailua Milanossa