MIRKA K.: heinäkuuta 2015

maanantai 20. heinäkuuta 2015

Piu piccolino

Takana ovat nyt tältä erää viimeinen viikonloppuni sekä viimeinen maanantaini Milanossa. Koti-ikävä viimeiset pari viikkoa on ollut jokapäiväistä ikävöintiä, ja tuntuu, että se vain pahenee päivä päivältä. En millään malttaisi enää! Edessäni kuitenkin on enää vain kolme päivää: tiistai, keskiviikko, joka on "viimeinen päivä ennen viimeistä päivää" (kiitos tästä elämänohjeesta kuuluu Mayalle) ja torstai, joka kuluu pakkaillessa ja lähtöön valmistautuessa, ja perjantaina illalla olenkin jo oman rakkaani sylissä koti-Suomessa.

Viikonloppuna isä ja Teija vierailivat Milanossa ja teimme jälleen kerran ne samat turistiasiat, jotka Milanossa on tehtävissä; katsastimme nähtävyydet (Duomo, Galleria Vittorio Emanuele, Castello Sforzesco, Colonne di San Lorezo), vierailimme Expossa, söimme illallisen Naviglin rannalla sekä shoppailimme ja söimme gelatoa. Samat asiat toistuvat, mutta kerta kerran jälkeen tuntuu aina hauskalta voida esitellä tätä kaupunkia paikallisen elkein. Hienointa kuitenkin on, miten paljon voimaa ja energiaa läheisten vierailusta saa. Jälleen kerran on maha täynnä herkullista ruokaa ja mieli täynnä rakkailta saatua voimaa. Näiden, sekä neljän tuliaisiksi saamani suomenkielisen naistenlehden, voimin jaksan hyvin nämä viimeiset päiväni!

Galleria Vittorio Emanuele

Expon uusi suosikkipaviljonkini: Kiina

Ruokailu saksalaiseen tyyliin oli ilahduttavan lähellä suomalaisia perinnemakuja:
suolakurkkuja, sulatejuustoa, ruisleipää, perunasalaattia, lihapulla, savukinkkua ja punajuurisillisalaattia

Hotelliaamiaiset on ehkä suurin heikkouteni, ahhh

Harvinaislaatuinen kuva: Duomo takaa

Seikkailijat selfiessä

Viikonloppuseikkailumme ei ollut täysin keskeytyksetön, sillä lauantaina minulla oli kuvaukset. Aina viikonloppusuunnitelmien ja työkeikkojen kanssa on tämä sama ongelma; viikonlopuksi on luvassa kivoja suunnitelmia ja tavallaan toivoo, ettei viikonlopuksi tulisi mitään, mutta toisaalta työt ja kuvaukset ovat aina tervetulleita. Niidenhän takia tänne kuitenkin ollaan tultu!

Kuvauspäivä onneksi oli erittäin mukava ihanan tiimin ansiosta ja lounaaksi tarjolla oli italialaisista italialaisinta pizzaa. Kuvasimme Siperiasta kotoisin olevan hiustaiteilijan käyttöön hiuseditorial-kuvia Feu et Glace (tuli ja jää) -teemalla. Kuvauksissa oli lisäkseni tummatukkainen tyttö, jonka rooli oli tuli ja yllättäen minun roolini vaaleana suomityttönä oli jääkuningattaren rooli. Ei siis ollenkaan hullumpi päivä ja nämä uudet upeat kuvat sainkin jo heti tänään!

Look 1
Photo: Diljeet Tejnani
Hair & styling: Olga Geevskaya
Mua: Alessandra Semisa

Look 2
Photo: Diljeet Tejnani
Hair & styling: Olga Geevskaya
Mua: Alessandra Semisa

Look 3
Photo: Diljeet Tejnani
Hair & styling: Olga Geevskaya
Mua: Alessandra Semisa

+extra
Photo: Diljeet Tejnani

Tämän maanantain ohjelmaksi olin suunnitellut vain matkustaa bussilla 68 San Babilaan tarkistaakseni, miten kauan tämä matka vie. Lähtöpäiväni en aio raahata matkalaukkujani metrokäytävään, vaan tämä läheltämme lähtevä bussi vaikuttaa hyvältä vaihtoehdolta. Suunnitelmanani oli siis testimatkustaa sillä tarkistaakseni miten kauan aikaa matkaan kuluu.

Muuten maanantaini oli tarkoitus sujua parvekkeella aurinkoa ottaen tai vaihtoehtoisesti sisätiloissa tuulettimen alla vilvoitellen. Onneksi minulla nyt on lehteni, sillä tällä hetkellä Milanon sää on niin tuskastuttavan kuuma elohopean päivittäen kipuessa 36 asteeseen, että täällä ei voi tehdä mitään. Tuskastuttaa, kun aikaa olisi yllin kyllin, mutta energiaa ei ole mihinkään muuhun kuin auringon lannistamana lahnana makoiluun.

Omat suunnitelmani saivat kuitenkin väistyä, kun kello 10.45 saan soiton, että minun tulee tulla toimistolle HETI. "Kuinka kauan sinulla kestää tulla toimistolle?" tivaa ääni puhelimessa. Yleensä kaikkien mallien tulisi olla valmiita yhdeksään mennessä juuri tällaisten tilanteiden varalta, mutta enhän minä viimeisen viikkoni maanantaina uskonut mihinkään enää meneväni.

Pikavalmistautuminen ja olin toimistolla puolessa tunnissa, jossa Gianluca (yksi bookkereista) tervehti minua hymyillen ja suukoin: "ciao bella, and just on time!" Sain pikaohjaistuksen voucherien käytöstä, joihin merkitään tehdyt työtunnit, ja sitten minut lähetettiin matkaan. Tod'sin fitting-työhön valittu tyttö oli sairastunut ja minut valittu nopeasti korvaamaan hänen paikkansa. Työ olisi minun kunhan vain istuisin heidän vaatteisiinsa.

Työ sijaitsi kauniilla alueella Palestrossa

Minut otettiin ilolla vastaan ja kaikki vaikuttivat super ystävällisiltä sekä silminnähden helpottuneilta minun saapuessani - nopealla varoitusajalla oltiin saatu kuin saatukin malli paikalle! Minut ohjattiin sivuhuoneeseen, jossa päälleni sovitettiin erilaisia takkeja. Näin kuinka minusta todella pidettiin ja kuinka he todella toivoivat vaatteiden istuvan minulle, mutta takki takin jälkeen kuulin samat sanat "piu piccolino" ja näin kuinka ilo ja helpotus vaihtuivat epätoivoon. Vaikka naiset kuinka yrittivät, oli heidän vain todettava minulle kiitokset ajastani ja pyydettävä minua poistumaan.

Mikä pettymys! Viimeinen viikkoni ei olisikaan ollut aivan täysin turha, jos olisin saanut tehdä tämän työn ja olisin kovasti halunnut täyttää näiden mukavien naisten tarpeen ja olla se täydellinen malli, joka pelasti päivän. Joko takit olivat kovin pieniä hartioideni takia, tai sitten minä olin kovin pieni enkä pystynyt täyttämään heidän takkejaan. Miten vain, olin kovin pettynyt ja harmissani tuotettuani pettymyksen.

Sain tekstiviestitse tiedon toisesta castingistä, joka olisi samalla alueella kahden tunnin kuluttua. Olin lähellä keskustaa, joten päätin mennä katselemaan ihmisiä ja tappamaan aikaa pääkävelykadulle Duomon ja San Babilan välille. Ostin gelaton ja kuuntelin, kun saksofonisti vieressäni soitti taidokkaasti Sian Chandelier-biisiä. Kuljin tuttuja katuja ja nautin kaupungista kiinnittäen huomiota pieniin asioihin, jotka voi nähdä vasta silloin, kun suuremmat on nähnyt jo aikaisemmin.

Tiramisua ja hasselpähkinää

Jälkimmäinen castingini oli go&see Rosemary Ferrarille ja saavuin sinne 15 minuuttia ennen varsinaista alkamisaikaa, mutta minut otettiin kuitenkin sisälle. Olen aina ajatellut, että ensimmäisenä paikalle saapumisesta jää varmasti erilainen muistijälki, ja tällä kertaa tuo jälki selvästikin oli positiivinen. Castingissä sain tehdä kaiken, mitä castingissä ylipäätään voi joutua/päästä tekemään: kirjan katselu, kävely, vaihto alusvaatteisiin, kuvat edestä ja takaa sekä kävelyvideo. Tällä kertaa sainkin poistua tyytyväisin mielin kommentin "thank you so much" -saattelemana itseni. Uskokaa kun sanon, tämä oli harvinaislaatuista!

Kyseessä oli go&see, eli toisin sanottuna näyttäytyminen asiakkaalle, jolloin onnistumisesta ei suoraan seuraa työhön valituksi tuleminen. Siinä vaiheessa, kun Rosemary Ferrari seuraavan kerran tarvitsee mallia, he palaavat tutkimaan listojaan heillä vierailleista malleista ja valitsevat sopivan yksilön. Oli kuitenkin mukavaa huomata, että heille olin juuri sellainen sopiva yksilö.

torstai 16. heinäkuuta 2015

Mallin työn ihanuuksia ja kamaluuksia

Mallin työ on täynnä sekä ihania että kamalia asioita, mutta nyt aion keskittyä kertomaan vain niistä, jotka koskettivat eilistä päivääni. Aloitetaan ikävillä asioilla, sitten siirrytään ihaniin ja lopuksi kuvien muodossa myös kurkistus minun ja äitini yhteiseen viikonloppuun Milanossa.

Mallin työssä kamalaa on se, että koko ajan joutuu olemaan jättämässä hyvästejä. Kaikista tytöistä, joiden kanssa asuu, ei tule läheisiä ystäviä, mutta niiden todellisten ystävien lähtö on kamalaa. Eilen jouduin hyvästelemään tämän matkan parhaan ystäväni Mayan.

Uskomattomalla tuurilla satuin saamaan itselleni suomalaisen huonekaverin, jonka kanssa elimme mukavassa symbioosissa. Yhdessä olimme Mayan sanojen mukaan kuin mummopariskunta, kun ostimme ja keittelimme vuoroissa aamukahvit ja hoidimme päivän askareemme yhdessä.

Aaamulla Maya raahasi matkalaukkunsa portaita alas hissittömässä talossamme kaikki viimeisimmätkin unikeot herättäen. Halasimme portilla hyvästiksi, minä tietysti itkien.

Mayan viimeisenä iltana Milano oli kuumimmillaan. Illalla seitsemän aikaan lämpötila näytti vielä +33 ja aikaisemmin päivällä oltiin taatusti huidottu neljääkymmentä. Mitäpä muutakaan siis kuin virkistävät drinkit aperitivolla?

Mikä eilisessä sitten oli niin ihanaa? Aamupäivän märehdin mayattomuudessani, mutta onneksi malliasuntoloissa on aina kavereita, sillä uusi kämppikseni Mia tahtoi lähteä kanssani läheiseen, 200 metrin päässä sijaitsevaan maauimalaan.

Mallin töissä ihanaa on se, että pääsee asumaan upeissa kaupungeissa ja tuntemaan ne, tavalla, jolla paikalliset ne tuntevat. Tämäkin maauimala, Lido di Milano, sijaitsee keskustan ulkopuolella, alueella, jonne kuka tahansa turisti ei noin vain eksykään. Mia oli saanut toimistoltamme exclusive-rannekeet, joilla mallit pääsisivät ilmaiseksi maauimalan rajatulle vip-puolelle (yksi mallin elämän ihanuuksista, etuudet)

Maauimala onnistui täysin ylittämään odotukseni italialaisesta julkisesta uima-altaasta olemalla erittäin siisti ja viihtyisä. Alueella oli suuren uima-altaan lisäksi puistoalue, jossa ihmiset muun muassa voisivat pelata minigolfia, jos sää sen sallisi. Vaihteeksi päivä kuitenkin oli niin paahtava, että vesi veti ihmisiä puoleensa.

Viime viikonloppuna äitini vieraili luonani täällä Milanossa. Hän on ollut Milanossa aikaisemmin vuonna 1995 ja olikin hauskaa näyttää hänelle tätä kaupunkia tavalla, jolla minä sen tunnen. Äidille taisi olla tärkeää huomata, että minä kuljen täällä suurkaupungissa tottuneesti ja kykenen huolehtimaan itsestäni. Pieni tyttö suuressa kaupungissa, mutta täällä minä menen kuin yksi paikallisista.

Meillä oli aikaa vain yksi viikonloppu, mutta ehdimme kyllä nähdä aivan kaiken. Milano varsinaisesti ei ole nähtävyyksien kaupunki, mutta onhan täällä silti paljon nähtävää.

Viikonloppu oli kuuma: äitini korkokenkien jäljet asfaltissa

Äidin ensimmäinen selfie: mitä pienemmät edellä sitä isommat perässä?

Viikonloppu sisälsi paljon hyvää ruokaa:

Vierailimme Expossa:

Expon pääkatu

Pääkadun varrella on maiden omia paviljonkeja
Tässä Nepali

Paviljongeissa kerrotaan maan kulttuurista ja maistellaan paikallisia makuja
Nepalin porsas "mosat"?

Milanon Expon upea symboli on tämä puu, jossa valot ja vesi tanssivat musiikin tahtiin

Vierailimme Leccossa:

Äidin mieliksi: lisää selfieitä!

40 minuutin veneretki

Sattumalta Mayan äiti oli samaan aikaan kaupungissa, joten emme jättäneet toisiamme yksin äitiemme kanssa aikaa viettäessämme - miten kätevää! Tämän viikon viikonloppuna isäni ja hänen avovaimonsa Teija ovat puolestaan tulossa vierailulle Milanoon. He ovat viimeiset luonani vierailijat, mutta heidän tulonsa aivan yhtä odotettu. Tällä hetkellä olen kuitenkin aika yksin täällä Milanossa ja koti-ikäväni on valtava. Tuntuu hyvältä päästä taas viikonloppuna tekemään jotain mukavaa ja syömään hyvää ruokaa!

tiistai 14. heinäkuuta 2015

Kuumuutta, kuumetta ja kuvia

Pitihän sekin tietenkin kokea, nimittäin kipeänä oleminen Milanossa. Kyseessä onneksi ei ollut mikään vakavampi bakteeritauti, vaan showroomin jälkeisen stressitilan laskeminen, joka pääsi purkautumaan äidin kanssa vietetyn viikonlopun jälkeen. Sunnuntai-iltana tunsin lihassärkyä ja kummallista voimattomuutta, joka maanantaiaamuna paljastui kuumeeksi.

Täällä Milanossa on joka päivä samanlainen sää. Säätiedotuksia on ihan turha sen kummemmin tarkistella, koska joka päivä paistaa aurinko ja on 33 tai 34 astetta. Kuume tällaisessa säässä oli melkoinen elämys, sillä varsinaista kuumekulmyyttä ei ollut, vaan olo oli tukala, voimaton ja lihassäryt olivat omaa luokkaansa.

Puhelimeni säätiedotus näyttää toisinaan ihan omiaan, mutta reaaliajan tiedot kuitenkin ovat aina oikein.
Tiistaina 33 astetta ja kuutamo

Mallin Milano on jo huomattavasti hiljentynyt ja castingejä on enää ihan murto-osa siitä, mitä niitä aikaisemmin oli. Eilen näytti, ettei luvassa olisi ainuttakaan castingiä, mikä toisaalta on työnsaannin kannalta varsin valitettavaa, mutta kuumehoureissa sängynpohjalla olin kuitenkin varsin tyytyväinen.

Eikös siinä niin kuitenkin käynyt, että yhden aikoihin saan viestin castingin tiedoista, joka on kello 15.00-17.00 toisella puolen Milanoa. Päätän meneväni castingiin, kunhan ensin vain haen apteekista ibuprofeenia kuumetta laskeakseni.

Tein itsestäni niin edustavan näköisen kuin kykenin ja suuntasin kohti Lotton apteekkia. Tietenkin apteekki oli siestan vuoksi kiinni ja avaisi ovensa uudestaan 15 minuutin päästä. Päätin odottaa apteekin aukeamista, vaikka auringonpaahteessa seisominen lihassärkyjen piinaamana ei varsinaisesti unelmieni ajanvietettä ollutkaan. Italiassa kaikki ei aina toimi niinkuin pitäisi, ja apteekin auettua sen työntekijät tulivat ulos kertomaan italiaksi, etteivät voi avata apteekkia, koska jokin ei nyt toimi.

Tässä vaiheessa oloni oli jo niin heikko, että itkien suuntasin kohti metroa toivoen, että vaihtoasemani läheisyydessä olisi auki oleva apteekki. Löysin onnekseni apteekin ja sain pelastukseni. Ibuprofeeni puski kuumeen hikenä ulos kehostani jättäen olotilani läpimäräksi, mutta jälleen kerran eläväksi.

Epämääräinen pelastajani

Illalla oloni vielä hetkellisesti heikkeni, mutta tänään aamulla heräsin jo täysissä voimissani. Aamulla pesin taudin jäljet kehostani tehokkaasti kuorimalla ja nyt oloni on jo hyvä ja raikas. Hyvä näin, sillä tänään on Mayan viimeinen ilta Milannossa ennen hänen kotiinpaluutaan ja nyt voimme viimeisen kerran tehdä vielä illalla jotain mukavaa yhdessä.

Oma kotiinpaluuni koittaakin puolestaan 24. heinäkuuta! Tällä hetkellä ikävä kotiin on suunnaton ja kaipaan Suomesta runsaasti erilaisia asioita. Tietenkin kaipaan Toppea, kaipaan perhettäni ja ystäviäni ja kaipaan mökille nuuhkimaan Suomen kesän raikasta ilmaa. Tahdon saunaan, tahdon Turun hanavettä, tahdon uusia perunoita ja sillejä ja tahdon jopa meidän omaan lähi K-supermarkettiin! Koti-ikävä on niin suurta, että lasken päiviä kotiinpaluuseeni; enää 10 päivää!

-------------------------

Mutta kysymys kuuluu: missä se Mirka nyt asuu?

Nykyään minä asun keskellä ei mitään, alueella, joka voisi olla Milanon Petäsmäki. Kyseessä on kunnon nukkumalähiö, jota vertaan Petäsmäkeen, siksi että täällä on ainoastaan asuintaloja, eikä mitään muuta. Lähin ruokakauppamme esimerkiksi on se sama Esselunga, jota käytimme Lottossa. Matkaa sinne on noin kaksi kilometriä. Alueen nimi on QT8, joka lyhenee sen pidemmästä nimestä Quartiere Triennale 8.

Wikipedian mukaan QT8 on Milanon ensimmäinen toisen maailmansodan jälkeen uudelleenrakennettu alue, jonne muun muassa tällöin on rakennettu Milanon ensimmäiset kerrostalot. Noh, juuri tällaisessa toisen maailmansodan jälkeen rakennetussa neljäkerroksisessa kerrostalossa minä nyt asun. Sinänsä täällä on mielenkiintoista asua, sillä nyt näen miten italialaiset todella asuvat, mutta toisaalta tämä ei tunnu alueena yhtä turvalliselta, kuin paremman väen Lotto.

Tässä vaaleanpunaisessa rakennuksessa, tuossa asunnossa, jossa parvekkeella
on raidallinen markiisi, siellä minä nyt asun.

Näkymä parvekkeelta naapurustoon

Minulle mieluisia naapureita

Asuntona tämä on huomattavasti huonompi, kuin edellinen asuntomme, ja meidät tavallaan vähän huijattiin asumaan tänne. Meille kerrottiin, että vanhaan asuuntoomme muuttaa uusia tyttöjä, joten heidät täytyy sijoittaa lähelle toimistoa. Jälkeenpäin kuitenkin kuulimme, että nämä "new face" -tytöt olivat asuneet Milanossa jo kaksi kuukautta, mutta eivät pitäneet asunnostaan ja halusivat siirron parempaan. Heidät siis siirrettiin vanhaan hyvän asuntoomme ja meidät lähetettiin tänne saastaiseen kämppään. Saastaiseen siksi, että täällä ei käy siivooja toisin kuin edellisessä asunnossamme. Hinta tässä kuitenkin on sama, vaikka siivoojaa ei olekaan ja sijainti on kehnompi.

Ensimmäinen ilta täällä oli pienoinen shokki, mutta paljon apua toi se, että muutimme Mayan kanssa yhdessä. Showroomista ja muutosta väsyneenä itku oli herkässä ja olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että Maya oli kanssani juuri silloin.

Kenkien riisuminen oli ilmeinen VIRHE
Nykyään minulla on käytössäni sisätohvelit

Yllättäen sitä kuitenkin huomaa, kuinka sopeutuvainen ihminen on. Täällä minulla on omat tavarani ja omat ruokani, joten kyllä minä täällä lepään. Koti tämä ei ole ja esimerkiksi kaikki tavarani minulla on yhä matkalaukussa toisin kuin Lottossa, jossa kaikki tavarani olivat siististi kaapeissa omilla paikoillaan. Onneksi tämä kuitenkin on väliaikaista ja enää on vain sen 10 päivää ennen kuin olen taas omassa kodissani.

Sain myös viimein kansiooni kuvat, jotka otettiin alkumatkastani silloin, kun vierailin Veronassa. Tässä nämä nyt ovat. Kyseessä on ehdottomasti omat suosikkikuvani!

Photo: Martina Oberti
Stylist: Marissa Oliva
Muah: Mad Line & Valentina Dalbi