Sulaa hulluutta

Okei, sanotaan tämä nyt heti tähän alkuun: yhtäkään näytöstä en ole buukannut. Itsessään kuitenkin jo muotiviikkojen eläminen on silti ollut melkoinen kokemus.

Tässä vielä muisto viime viikonlopun Aldo Coppola -hiusnäytöksestä
Hair by Adalberto Vanoni

Kun saavuin Milanoon, ihmettelin niitä malleja, jotka sanoivat, etteivät tee muotiviikkoja. Enää en kuitenkaan ihmettele, sillä monelle muotiviikot ovat vain rankka rupeama, josta palkinnoksi saa vain kovan kolauksen itsetunnolle. Castingejä juostaan aamusta iltaan niin monia, että nukkumaan mennessä niitä kaikkia ei enää pysty edes muistamaan. Mallin täytyy myös olla koko ajan valmiina, sillä castingejä saatetaan lähettää lisää koska tahansa ihan mihin kellon aikaan tahansa. Yksi yö minulle saapui tieto seuraavan päivän castingistä kello 01.28, kun taas yksi castingeistäni järjestettiin yöllä kello 21.00-23.00.

Maanantain castingit. Tähän sain päivän aikana vielä yhden lisää.
Ehdin kaikkiin!

Valmiina taistohon!

Yöcasting sijaitsi hyvin kaukana tällaisella alueella.
-En ymmärrä enkä tykkää.

Alituinen stressipaine ajaa pikkuhiljaa pienoiseen hulluuteen ja esimerkiksi yhtenä yönä heräsin sydän hakaten tekstiviestiääneen: ”Ei kai vain casting aamuksi?!” –Ei, vaan Topias oli opiskelijabileissä törmännyt veljeeni ja juonut tämän kanssa shotit. Kiitos vaan tiedosta ja kiitos sydänkohtauksesta.

Muotiviikkojen castingeissä juokseminen ei ole rankkaa vain fyysisesti vaan ehdottomasti myös psyykkisesti. Kerta toisensa jälkeen laiskat silmät kohdistuvat sinuun ja kuulet saman lakonisesti ilmaistun sanan: ”no”. Toiset eivät pyydä edes kävelemään, vaan hylkäävät suoralta kädeltä, kun taas toiset pyytävät kyllä kävelemään, mutta hylkäävät sen jälkeen. En ymmärrä. Omasta mielestäni olen varsin hyvä kävelemään ja silti kerta toisensa jälkeen olen nähnyt miten castaajat kiinnostuvat siitä hiirulaisen näköisestä tytöstä, joka ei edes osaa kävellä.

Kuvittele saapuvasi castingiin ja tämä lukee ovessa.
Onneksi ei koskenut minua.

Omaa psyykettään suojellakseen sitä tulee keksineeksi kaikenlaisia selityksiä sille, mikä mahdollisesti on vialla. Omat kootut selitykseni ovat seuraavanlaiset:

1.Mallikansioni ei ole tarpeeksi vahva.
2.Mallikorttini ei kuvaa riittävän hyvin sitä, millainen todella olen.
3.Casting-kenkäni eivät ole riittävän korkeat ja tukevat.
4.Onkohan vaatteenikin olleet vääränlaiset..?

Luottokenkäni: onko teissä jotain vikaa?

Vaikka vikoja yrittääkin etsiä oman itsensä ulkopuolelta, iskee se läskipaska-fiilis silti takuuvarmasti. Tuntuu, että kaikki muut tytöt ovat niin kauniita ja langanlaihoja, ettei ole ihme, miksei tällainen tavallinen meikätallukka kelpaa. Moni on valanut minulle sitä kaivattua itseluottamusta ja iso kiitos siitä. Suurin kiitos kaikista kuuluu kuitenkin Topiakselle, joka whatsapp-puheluiden äärellä on kerta toisensa jälkeen jaksanut kuunnella väsynyttä uikutustani.

Milanon jokaisen mallin haave

Täyttä tuskaa tämäkään ei kuitenkaan ole ollut ja hauskoja hetkiä on mahtunut minunkin muotiviikkooni. Tällaisen aikana, kun muotiskenessä tapahtuu, on mallin roolikin täällä Milanossa hieman erilainen. Huomaamattoman castingistä toiseen  suhailun sijaan ihmiset kiinnittävät malleihin huomiota ja katujen kulmissa paparazzit räpsivät kuvia.

Aperitivo on myös kiva ja tulee toisinaan tarpeeseen.

Torstaina esimerkiksi olin matkalla castingiin ja tavalliseen tapaani seurailin puhelimellani googlemapsia, kun aasialainen mies tuli pysäyttämään minut. Hän oli innoissaan nähdessään mallin Huawein puhelin kädessään ja kyseli kokemuksiani puhelimesta. Hän ilmeisesti työskenteli kyseiselle firmalle ja innoissaan tahtoi ottaa omalla Huaweillaan meistä yhteiskuvan, jossa minä pitelin omaani. Mies oli mukava ja kaikin puolin harmiton, joten miksikäs ei.

Samalla joukko noin 15-vuotiaita tyttöjä näki tämän operaation ja he tulivat silmät säihkyen kysymään minulta: ”are you a real model?” No olenhan minä. En nyt ehkä ihan niin megatason malli, mitä tämän aasialaismiehen innosta saattoi päätellä, mutta tytöt olivat kuitenkin haltioissaan ja he kaikki halusivat vuorollaan ottaa kanssani yhteiskuvan. Tämä oli hyväntuulinen operaatio, jonka jälkeen kaikki olivat tyytyväisiä – minä taatusti kaikkein eniten.

Toinen jännittävä muotiviikkohetkeni oli tänä samaisena torstaina matkalla tähän samaiseen castingiin, jonne olin matkalla jo ennen kuin minut pysäytettiin. Olin ehtinyt jo metroon asti, kun Alxander laittoi viestiä: ”Mirka, stop whatever you are doing. You have a job.” Hyppäsin kehotuksesta välittömästi ulos metrosta ja uuden osoitteen saatuani lähdin samaisella metrolla jatkamaan matkaani vastakkaiseen suuntaan.

Matkalla työhöni minulla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä minun tulisi tehdä, mutta perillä minut istutettin suoraan meikkipöydän ääreen ja kuviot selkenivät. Xiaoyan Li:n muotinäytösvalmisteluissa oli kesken kiireen päätetty testata seuraavan päivän näytöslookkia, joten paikalle tarvittiin malli. Olin aikaisemmin ollut kyseisen yrityksen castingissä ja ilmeisesti castingissä jätetyistä mallikorteista oli äkkiä valittu joku, joka satuin olemaan minä. Pari tuntia istuin meikkituolissa kolmen kampaajan ja yhden meikkitaitelijan käsittelyssä samalla kun kiinalainen asiakas ja tulkki yrittivät saada asiansa ilmaistuksi mahdollisimman selkeästi. Lopputulos oli hyvin erilainen kuin se, mitä kampaajat ja meikkaaja aluksi tekivät, joten oli taatusti hyvä, että he olivat päättäneet testata lookkia vielä edellisenä iltana.

Ensimmäinen yritys

Lopputulos

Ihana meikkaaja Melissa Righi ja vaivalloisen näköinen minä