Just another monday in Milan

"Huoh, taas maanantai", ajattelevat monet uuden viikon pyörähtäessä käyntiin. Täällä maanantai kuitenkin tarkoittaa tervetullutta aikataulutusta elämään ja tekemistä, joka myös karkoittaa koti-ikävän. Varsinaisesti en kaipaa Suomeen, enkä kaipaa takaisin omaan kotiinikaan, mutta kaipaan omaa rakastani. Sunnuntait täällä ovat päivistä pahimpia, sillä tiedän miten viettäisin ne kotona - tavalla, jota en täällä Milanossa voi tehdä. Sunnuntait Suomessa sisältävät lämpöä, haleja, rakkautta, välittämistä, hyvää ruokaa, vähän lisää haleja ja yhden hölmön leffan. Mitä muuta sitä muka sunnuntaihin ihminen tarvitsee?

Tänään toimistomme vietti vapaapäivää huomisen juhlapyhän kunniaksi, mutta onnekseni oma päiväni muistutti enemmän sitä, mitä sen kuuluikin: maanantaita.

Aamulla Isabell lähti aikaisin valtavine matkalaukkuineen ja unenpöpperöisenä nousin halaamaan häntä vielä viimeisen kerran. Tunnelma oli haikea, mutta vannoimme tapaavamme vielä uudestaan. Normaalisti syön aamuisin jogurttia hedelmien ja pähkinöiden kanssa (kaurapuuro on yhä saavuttamattomissa), mutta tänään aloitin aamuni Isabelin suosikkimuroilla, coco popseilla, jotka hän jätti meidän syötäväksemme.

Tällaista tämä mallin työ on, uusia tyttöjä tulee ja menee, mutta se on rikkaus. Täällä pääsee tapaamaan useita uusia ihmisiä, joista osasta muodostuu ikiaikaisia sydänystäviä, joita sitten voi eri maiden Vogueiden kansista bongailla, jaIsabell on taatusti yksi näistä. (Isabell, if you are trying to translate this with google translate, i'm just trying to tell here that you are dear to me.)

Auf Wiedersehen Isabell <3

Suklaamurojeni jälkeen lähdin päättäväisesti talsimaan kohti metroasemaa perinteisen 15 minuutin sähellysvarani turvaamana. Jälleen kerran sain todeta, että sähellysvara todella tulee tarpeeseen, sillä kuun vaihteessa metrokorttini oli vanhentunut, ja jouduin uudelleenlatamaan sen metroaseman automaatissa. Itse latausoperaatio ei vienyt paljoakaan aikaa, mutta automaatin hämmesteleminen ennen varsinaista toimenpidettä sen sijaan söi aika tehokkaasti 15 minuutin sähellysvarani, ja loppujen lopuksi saavuinkin määränpäähäni Photo Sfera -studiolle tasan kello 12.00.

Samaan aikaan saapui myös päivän meikkitaitelijamme ja toinen, minulle jo ennestään kasvoilta tuttu, malli, joka myös toimisi mallina kuvauksessa. Nopeasti minulle valkeni, miksi kuvaaja ja stailisti näyttivät niin tutuilta - olin tavannut heidät castingissä! Tämä ei ollutkaan mikä tahansa testikuvaus, vaan kyseessä olivat kuvaukset, johon minut todella oli castingin kautta valittu. Mikä itsetuntoboosti ja mikä työporukka: ranskalainen Loha ja minä tulimme hyvin juttuun ja myös kuvaustiimi oli hulvaton!

Minut laitettiin valmiiksi ensimmäisenä ja ylleni puettiin italialaisen suunnittelijan Antonio Giulio Granden upea couture -mekko. Ylläni oli useassa eri kerroksessa kevyttä mustaa pitsiä, joka liikkui kauniisti sitä heilutellessani - luvassa jälleen kerran upeita kuvia!

Seuraavaksi kuvattiin Lohaa hänen näyttävässä punaisessa tylliunelmassaan, jonka jälkeen meitä kuvattiin yhdessä. Tämä oli jotain, mistä olen jo pitkään haaveillut! Mielestäni kuvat, joissa malleja on useampia, ovat aina näyttäviä, ja olen halunnut päästä kokeilemaan erilaisia kemioita kuvaustilanteessa. Tämä oli siihen aivan täydellinen tilaisuus, sillä meillä oli hauskaa keskenämme ja yhdessä poseeraaminen tuntui luontevalta.

Meidän kuvauksiemme aikana studiolle oli saapunut myös kolmas malli, joka valmistauduttuaan sai päälleen viininpunaisen kangassuikaleista koostuvan mekon. Nyt meitä kaikkia kolmea kuvattiin yhtä aikaa, ja koska minä olin ainut mustassa mekossa, sain olla se kylmä ilkeä ämmä, joka ei hyväksynyt rakkautta keneltäkään, hah!

Tämä on työtä, josta todella nautin ja aamuisen koti-ikävän/ Isabell-ikävän aiheuttamista kaipuista huolimatta, päiväni oli erittäin onnistunut. Taisinpa saada jälleen uuden ystävänkin!

Loppupäivästä vähän jopa nauratti